Olin ajatellut aloittavani blogini neulepostauksella, milläs muulla. Nyt kuitenkin lähdin reissuun ennen kuin yksikään viime aikojen neuleista ehti viimeisteltäväksi. Neuleita onkin viimeisteltävänä aikas monta, mutta niistä lisää sitten kun tulee valmista.
Tämän syksyn vaellus toteutettiin Vindelfjällenissä Ruotsin puolella. Päällimmäisinä fiiliksinä reissun jälkeen on väsymys ja onnistuminen. Toisaalta läsnä on myös ristiriitainen olo siitä oliko reissussa nyt yhteenlaskettuna kivaa vaiko ei. Säät eivät suosineet ihan joka hetki ja reissusta tuli rankempi kuin aiemmista. Vaellusreissu kannatti kuitenkin joka tapauksessa - kokemuksena se oli unohtumaton.
Ensimmäisenä vaelluspäivänä saatiin nauttia kauniista säästä. Uusissa maisemissa kiehtoi kaikki: tunturit, kasvit, taivas ja purojen humina U-laaksossa. Koko reissu vaikutti alkavan mitä lupaavimmin.
Toisena päivänä vastaan tulivat sade, suo ja liian vanhat ja kuluneet vaelluskengät, jotka eivät enää pitäneetkään vettä poissa sukistani. Illalla koko telttapaikkamme tuntui täyttyvän kylmästä tuulesta, joka jatkuikin koko yön seuraavaan päivään asti.
Kolmantena päivänä tunnelmat olivat lähestulkoon myrskyisät, sillä vaakasuoraan kasvoille tulevat vesi, räntä, lumi ja rakeet eivät täyttäneet lainkaan sitä kauniin kelin ja leppoisan vaelluksen lupausta, minkä aurinkoinen ja kevyt ensimmäinen päivä valheellisesti antoi. Pelastuksen päivään toi poromiesten kaunis mökki ja hyvä ruoka. Illemmalla sääkin alkoi hymyillä ja teltat saatiin pystyttää sateettomana, rauhallisena illan hetkenä.
Neljäs päivä olikin taas jo aamusta asti kauniimpi ja omat tunnelmani rauhoittuivat ja nautin taas menosta. Löysimme poronjälkien täyttämän rannan, missä kokkailimme ja osa porukkaa innostui uimaankin. Päivän reitti kulki soiden poikki ja kuljin varmaan melkeinpä kaksinkertaisen matkan muihin verrattuna varjellessani kenkävanhuksiani kastumasta läpikotaisin. Törmäsin eräällä suonkierrollani myös riekkopariskuntaan. Enpä tiedä kumpi meistä säikähti pahemmin, riekot vaiko minä.
Viidentenä päivänä jätettiin leiri pystyyn ja kiivettiin yli 1700 m korkealle Norra Sytertoppenille. Päivä oli aivan mahtavan aurinkoinen ja kiipeäminen ilman rinkkaa tuntui hyvältä. Maisemat ylhäältä olivat myös aika majesteettiset, taidettiin nähdä ihan Norjaan saakka. Palattuamme telttapaikalle saimme vielä lettuja iltapalaksi. Maistui.
Viimeisenä päivänä kiipeiltiin vielä ylängön kautta takaisin sivistyksen pariin. Maisemat ylhäällä pilvien keskellä oli jotenkin uniset. Kuljettu matka ja aika hämärtyivät siinä kivien ja ylänköjärvien välissä puikkelehtiessa. Mieleen tuli jostain syystä joulu ja Korvatunturin asukit. Joululahjaneulomuksiakin taisi tulla mietittyä. Matkaa päivälle tuli reilusti yli 20 kilometriä. Ajatus kotiinpääsystä vei kuitenkin jo eteenpäin niin reippaasti, ettei matkan pituus ja korkeuserojen haasteet enää edes tuntuneet missään. Suklaan loppuminen sen sijaan vähän huoletti. Onneksi vaelluskavereilta löytyi vielä vähän tuota vaeltajan teholääkettä.
Vielä yksi yö vietettiin teltassa bussia odotellen. Bussilla päästiin lähimpään kylään saunaan ja syömään. Sauna oli melko ruotsalainen, sillä lauteita ei oltu ymmärretty nostaa polvenkorkeutta paljonkaan ylemmäs. Lämpöä kuitenkin riitti ja puhdasta tuli. Siitä alkoikin sitten 16 tunnin bussimatka kohti kotia, ihanaa miestä ja ilosta vinkuvaa koiraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti